5/recent-posts/slider1

Annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa




Kirjoittelin keväällä toiveesta/haavesta saada toinen lapsi. Lue täältä.

Monet muistuttelivat että joillekkin ei ole suotu edes sitä yhtä. Totta joka sana. Mutta tullaanko tässä nyt siihen että tästä ei saisi kirjoittaa saati toivoa?

Eihän kukaan teistä lukijoista tiedä mitä me ensinnäkin olemme käyneet läpi saadaksemme tämän yhden ihanan valopilkun elämäämme. 

Karita Tykkä on kirjoittanut sekundäärisestä lapsettomuudesta kirjoituksen, joka voisi hyvin olla minun itseni kirjoittama. En oikeastaan aikaisemmin ollut ajatellut että tämäkin voisi olla ongelma, mutta kyllä se on. Ja se on tehnyt ihan yhtä kipeää kuin se kun tuntui että lasta ei kuulu eikä näy. 




Monet bloggaajat ovat viime aikoina kirjoittaneet siitä kun somessa näytetään se ”kullitettu” elämä. Itsekin osallistuin haasteeseen: Näin valehtelen netissä. Harva kertoo miten elämässä oikeasti menee. Naama näyttää hevosen turvalta ilman kamalaa pakkelia tai suodatinta, suhde omaan mieheen on retuperällä, eletään ns. kulissiliitossa tms. Tosiasiassa kaikki ihanat reissupostaus-kuvat ovat olleet ihan helvettiä tai siis se reissu siihen paikkaan (kuva itsessään näyttää että kuinka hauskaa oli). 

Valitettavasti sitä tulee tehtyä itsekin. Vaikka meidän koti ei ole mistään sisustuslehden sivuilta, niin silti kuvaan en halua mitään sekasotkua. Tai että oma kuva näyttäisi edes vähän ihmiseltä, eikä ihmisrauniolta.






Plus että ensinnäkin sen oikean miehen löytäminen se vasta olikin työn ja tuskan takana. Tässäkin pätee sanonta hyvää kannatti odottaa. Luojalle kiitos että jaksoin odottaa.

Ei se että jos meille tulisi tai toivoisin tulevan toisen lapsen ole keneltäkään sellaiselta pois kuka ei voi saada lapsia. Onko tämä tabu kirjoittaa tästä asiasta? Käännänkö veistä sellaisen henkilön haavassa? Toivottavasti en, koska sitä en ainakaan halua. 

Itse olin 35-vuotiaana ihan sata varma että en tule löytämään ”elämäni miestä” ja sitä kautta en saa lasta tai että lapsen saaminen tulee olemaan hieman vaikeaa tai ainakin hankalaa.


Nyt olen hyväksynyt asian ja elän sen mukaan. Olin antanut kesään asti aikaa ja se epävarmuudessa eläminen ei vain sovi näihin kuvioihin enää. Nyt on ollut parempi olla kun asia on loppuunkäsitelty. Parisuhdekin voi taas paljon paremmin ja voidaan keskittyä olennaiseen.

Vaikkakin joskus sydämestä pistää kun ajattelen ettei Pimi tule saamaan sisarusta tai me toista lasta. Onneksi on kuitenkin kavereita ja melkein saman ikäinen serkku ja Lumi-panda, jonka kanssa on kiva painia.



Ehkä tässä pätee viisaus: Annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa.


Haluaisitko tai olisitko sinä halunnut lapsellesi sisaruksen/ toisen lapsen mutta sellaista ei vain näkynyt eikä kuulunut? Miltä se on sinusta tuntunut? Voit laittaa vaikka yksityisviestiä.




Meitä voit seurata myös
Facebookissa: Suomalainen im Allgäu 
Instagramissa: asentajahiltunen
Bloglovin' ja Blogit.fi

7 kommenttia

  1. Hei, Jospa se nyt vaikkapa lykästää, jos ja kun stressi asian ympäriltä vähitellen häviää... Minulle kävi aikoinaan näin: Olin jo tilannut ajan Väestöliitosta tutkimuksiin - koeputkihedelmöitys. Aika oli seuraavan viikon tiistaina. Ja edellisen viikon perjantaina sain tietää olevani raskaana 38 vuotiaana eka kertaa! Sitten sain vielä toisen lapsen 41 vuotiaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavista sanoista mutta kyllä tää taitaa olla tässä. Olen kesällä 43 ja ajatus että parin vuoden sisään tärppäisi on epätodennäköistä ja sitten olenkin jo 45 v.

      Poista
  2. Itse en edes aloittanut mitenkään erityisen myöhään, mutta silti lapsia tuli vain yksi. Esikoinen syntyi, kun olin 29. Raskaus alkoi puolivahingossa, sujui hyvin ja vauva oli terve. Esikoisen jälkeen raskauduin uudestaan helposti, mutta se raskaus meni kesken viikolla 12. Silloin kaikki vielä lohduttivat, että kyllä se toinen tulee helposti, kun yksi lapsi ollaan jo saatu, mutta eipä tullutkaan. Ei olla käytetty ehkäisyä 10 vuoteen, ollaan käyty läpi IVF:t ja kaikki mahdolliset muut poppakonstit, (myös tuo edellisen anonyymin ehdottama stressin vähentäminen, jonka jokainen raskautta yrittävä saa kuulla noin miljoona kertaa). Syytä sekundääriselle lapsettomuudelle ei löydy.

    Sekundäärinen lapsettomuus on kyllä ihan oma juttunsa. Siinä ei ole lapseton, mutta joutuu silti käymään läpi samoja ajatuksia ja tunteita kuin lapsettomat, usein jopa niitä samoja fyysisesti rankkoja hoitoja. Saa kuunnella samat epäasialliset kommentit ja utelut ja elää läpi kuukausi kuukauden jälkeen toistuvat tunnekuohut. Lisäksi pitäisi osata selittää sille olemassa olevalle lapselle miksei se saa sisarusta, vaikka kaikille kavereille syntyy sisaruksia kuin sateella.

    Silti sekundäärisestä lapsettomuudesta ei oikein saisi puhua tai sitä surra, kun se ei ole "oikeaa" lapsettomuutta, vaan lähinnä kiittämättömyyttä. Itse olen ihan valtavan kiitollinen tuosta yhdestä ihanasta lapsestani. Suren silti, ettei siitä koskaan tule isoa sisarusta, koska siinä hommassa tuo lapsi olisi huippuhyvä. Suren, etten saa enää koskaan kokea raskautta ja vauva-aikaa. Suren, ettei lapsellani tule olemaan sisaruksia turvana sitten, kun minä tai mieheni vaikka sairastumme joskus tulevaisuudessa. Kyllä niitä asioita saa surra. Vain suremalla pääsee eteenpäin tilanteeseen, jossa kaipaus on enää heikkoa kipua eikä kokonaisvaltaista surua.

    Itse olen nyt 40v ja jo luopunut toivosta. Keskityn nauttimaan tuosta yhdestä ihanasta lapsesta ja siitä miten helppoa ja kivaa elämä on pienenä perheenä. Matkustelu, asuminen ja elämä muutenkin on halvempaa ja aikaa ja energiaa on enemmän. Lapsella ei ole sisaruksia, mutta sillä on paljon hyviä ystäviä ja iso sosiaalinen verkosto. Tänään meillä on hyvä näin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kirjoitus. Pistit sanat suuhun. Voin allekirjoittaa tekstisi aivan täysin. Meilläkin on hyvä näin tänään. <3

      Poista
  3. Kaikkea hyvää sinulle! Ei toive toisesta lapsesta ja kipu siitä ettei se ehkä olekaan mahdollista ole keneltäkään muulta pois.

    Omina lapsettomuuden vuosina, ja yhä edelleen mua kirpaisee ne onnellisen tietämättömät, ne jotka suunnittelee raskautta lapsen horoskooppimerkin mukaan tai ne jotka keskeyttää raskauden koska vuoden päästä on parempi aika. Kadehdin niitä joille raskauden ultra on keino selvittää lapsen sukupuoli ja päästä vähän vilkuttelemaan. Kadehdin koska itselleni ne olivat kokemuksia täynnä pelkoa ja ahdistusta, päällimmäisenä ajatuksena - kunhan olis hengissä.

    Ne, jotka eivät tiedä jokaisen lapsen olevan lahja.

    Omat lapset syntyivät hoitojen tuloksena mun ollessa 36 ja 38, siinä välissä on Tuomas, meidän rakas ensimmäinen poika joka lähti ennen kuin ehti meidän syliin.

    VastaaPoista
  4. Muusa toi mitä kirjoitit on jotenkin ihan kreisiä. Onko ihmiset tosiaan noin itsekkäitä tai hulluja? Olen ihan järkyttynyt. Ihanaa että teillä onnistui lasten saanti hoitojen avulla. Se on kanssa sellainen juttu josta voi kiittää lääketiedettä. Mulla olisi siitäkin yksi kokemus, mutta jätetään toiseen kertaan. Enkelipojalle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ne tosiaan niin kreisejä ja hulluinta että niin monelle tää systeemi jopa toimii. Olen ajatellut että sellaisessa tilanteessa olevalle on ihan yhtä mahdotonta ymmärtää näitä meidän tarinoita kuin meidän heidän.

      Poista