5/recent-posts/slider1

Elämä pienessä alppikylässä

Elämä pienessä paikassa on välillä hmm. hieman mielenkiintoista. Sanonta kaikki tuntee apinan mutta apina ei tunne ketään, on tullut kovin tutuksi tämän kuuden vuoden aikana. Käy lukemassa pieni esittely meidän kylästä tästä.





Aluksi olin se suomalainen joka on/oli töissä Hotelli Martinshöhessä, sittemmin olin/olen Jumin tytttöystävä ja nyt uutena Kimin äiti. Mutta sitten joskus kun joku ei tunnekkaan minua niin olen että mitä ihmettä eikö kaikki tunnekkaan minua?


Tänään kävi vielä niin outo juttu. Minun tuttukaveri kuuden vuoden takaa, siis samasta kylästä jonka kanssa vietettiin paljon aikaa keväällä 2012. Nähtiin tosiaan kaupassa ja hän kysyi että olenko tullut takaisin tänne? Etkai vaan asu Martinshöhessä? Olin että hä? Koitin sönköttää että olenhan täällä kuusi vuotta jo asunut. Hän vain että tuollaisen pikkuisen kanssa ja osoitti Pimiä? Olin ihan että hä? Eikö hän tosiaan tiennyt että olen täällä koko ajan asunut ja paikallisen kanssa saanut lapsen? Nuo miehet ne ei aina vain tajua.


Meidän kylässä on vajaa 1700 asukasta ja jokainen on jollain lailla sukua toisilleen (no ei ehkä oikeasti). Juminkin sukulaisia on kylä täynnä (no, pari on), heihin ei vain pidetä millään tavalla yhteyttä. Usein kävelyllä oltuamme Jumi sanoo, tuossa meni serkku. Olen että aha, jep jep.





Välillä ajatus pienessä kylässä asumisesta ahistaa, täällä sitä pyöritään samoissa piireissä ja ne samat naamat joka kerta. Joka vuosi ne samat juhlat, esim. Fasching, Viehscheid. Että tässäkö tämä minun elämä nyt on? Pyöritään samoissa juhlissa samojen tyyppien kanssa. Aarrgghh. Mutta toisaalta olisiko se elämä erilaisempaa Espoossa asuessa? Samat kaverit, ystävät ja sukulaiset ne sielläkin on.

Mutta sitten toisaalta. Kuinka mukavaa on kun kävelee tai ajelee autolla niin aina on joku kanssa jutella tai joku nostaa kättä ja moikkaa iloisesti. Kylässä pääsääntöisesti pidetään yhtä, paitsi jos olet muukalainen niin silloin sinulla on hieman vaikeampaa.


Meidän kylällä on tosiaan lihakauppa, jossa tapaa aina mukavia ihmisiä niin tiskin takana kuin edessä. Päivä piristyy kun käy sieltä ostamassa päivän ruuat. Kotiäidin pieni päivän piristysruiske. Nykyään meidän kylässä on jopa pieni kyläkauppa/kahvila, se vasta luksusta onkin. En ole vielä kertaakaan käynyt siellä kahvilla, ehkäpä joku kesäaamu hilpaistaan sinne.


Eikä ole yksi tai kaksi kertaa kun minuun otettu yhteyttä entisen työpaikkani takia. Kerran jopa sähkömittarin lukija tuli hakemaan minut kotoota ja käytiin tsekkaamassa ne lukemat. Sähkömittarin lukija oli ottanut Jumiin yhteyttä, kun oli kuullut että Jumi seurustelee sen suomalaisen kanssa. Silloin mietin että tätä ei voi tapahtua kuin vain täällä.

Kaiken kaikkiaan tykkään asua täällä, vaikka joskus iskee paniikki. Silloin voinkin matkustaa johonkin isoon kaupungiin ja todeta kuinka ihanan rauhallista meillä on. Reissun jälkeen onkin ihana palata kotinurkille ja omaan rauhaan.


Kesäisin onkin hieman enemmän porukkaa koska lomalaiset ovat vallanneet kylän. Silloin en tunnekkaan kaikkia naamataulun perusteella. Mutta parempi kuitenkin moikata varuiksi ettei vain tule sanomista. Vielä kuuden vuoden jälkeenkin on ihmisiä joita en ole ennen nähnyt ja he asuvat tyyliin meidän naapurissa. Tai ovat sen ja sen sisko tai veli tai jotain.






Autolla ajellessa on parempi aina moikata jos joku iloisesti morjenstaa. Aina en välttämättä näe kuka siellä oli tai tajuan vasta sekunnin päästä kun tilanne on jo mennyt ohi. Moikkailen siis ihan kaikille, ihan vain varuiksi. Me kun vaihdetaan vielä Jumin kanssa autoja niin toisten on vaikea tietää kumpi siellä nyt olikaan ratin takana. Mun auton nyt tunnistaa kilometrin takaa, kun samanlaista miniä ei ole meidän kylässä. Toista se on Jumin bemarilla ajella kun joka toisella on samanlainen. Olenkin oppinut katsomaan vastaantulevan auton rekisterikilpeä kun ne pirulaiset vaihtelevat autojaan niin tiuhaan. Olenkin hyvin oppinut seuraamaan autojen rekisterinumeroita ja kirjaimia. Hyvä minä. Meinaan voi olla että kyläläisiin törmäilee myös tuolla alppitiellä, ei vain kylillä. Alppitiellä ajetaan välillä kuitenkin niin lujaa että hyvä että kerkeää niitä rekkareita katselemaan.


Tällaista on se minun normaalielämä pikkuisessa kylässä. Ei ole kovin hohdokasta. Onnellinen olen siitä että on muutamia kenen kanssa vaihtaa kuulumisia. Ja siitä että kun minulle moikataan se tehdään reilusti käsi pystyssä ja hymy huulilla. Ehkä omalla asenteella on jotain tekemistä?


Käy lukemassa myös tarinaa kevään juhlasta eli paikallisesta vapusta.


Muista seurata meitä myös
Facebookissa: Suomalainen im Allgäu 
Instagramissa: asentajahiltunen
Bloglovin' ja Blogit.fi


Ei kommentteja