Allgäun suomimafia sai uuden jäsenen

Huhtikuussa 2016 syntyi täyden kympin poika.


Edellisenä päivänä kävin anestesialääkärin juttusilla, puolet keskustelusta koski Suomea ja siitä että miten olin tänne Allgäuhin päätynyt. Mutta kyllä hän ohjeitakin antoi miten toimia kun puudutetaan ja että pitää heti kertoa jos tulee huono olo tai muuta vastaavaa. Mietiskelin että toivottavasti osaan kaikki ne sanat sanoa saksaksi. Ihan kun muka en osaisi sanoa että pyörryttää tai on paha olo. Mitä muita sitä nyt muka on?

Viimeiset kuvaukset kotona.

Päivä koitti nopeammin kuin oltiin ajateltu, positiivisessa mielessä. Leikkaava lääkäri oli sanonut että tulkaa sairaalaan klo 12, että iltapäivällä leikataan. Ensin piti ilmoittautua ja esittää syntymätodistukset (minun todistus olisi pitänyt jättää sinne) ja minun henkilötodistus jäi sinne. Sairaala lähettää lapsen synnyttyä viralliset paperit Standesamttiin, josta myöhemmin tulee lapsen syntymätodistus. Saavuttiin osastolle, mutta kätilö ei ollut siellä. Hän oli leikkaussalissa ja käski meidän mennä ilmoittautumaan toiselle osastolle. Teimme työtä käskettyä mutta siellä oli hieman nihkeä vastaanotto. Kymmenen minuutin odottamisen jälkeen hoitajat vaivautuivat kysymään että „Mikä on“? Kerrottiin että olemme tulossa keisarinleikkaukseen, hoitaja kauhistui että „niinkö te nyt vaan luulette tulevanne sektioon“? Hetki piti selitellä että olemme kyllä ilmoittautuneet. Onneksi löytyi kiva sairaanhoitaja joka otti meidät vastaan. Huonekin löytyi parin sekoilun jälkeen, Italialaisen huonekaverina. Tavaroiden purku ja sairaalakaapu päälle.

Ekaa kertaa sairaalakaapu päällä.

Sitten alkoi piinaava parin tunnin odottelu että pääsen leikkaussaliin. Ehkä hitaimmat kolme tuntia minkä tiedän. Leikkaava lääkäri kävi jossain vaiheessa kyselemässä onko kaikki hyvin. Sanoin et kaikki muuten hyvin mutta alkoi olla jo kova nälkä. Olinhan paastonnut edellis illasta asti (minut tuntien olo oli jo heikko). Lääkäri sanoi kätilölle että minulle pitäisi antaa glukoosia suoraan suoneen. Siinä vaiheessa mietittiin Jumin kanssa että sokeri tässä vaiheessa ei ehkä ole järkevä ratkaisu. Onneksi kätilö löysi vain jotain suolaliuosta, joka ei kyllä olotilaa parantanut.

Vihdoin puoli viisi minut vietiin alas valmistautumaan leikkausta varten. Anestesialääkärit olivat vitsiniekkoja, vitsailivat siitä kun olen suomalainen. Toisen tytär kuulemma osaa puhua suomea, koska oli ollut siellä opiskelemassa. Henkilökuntaa salissa oli 6-8 ihmistä ja kaikki olivat yllättyneitä siitä ettei tiedetty kumpi sukupuoli on tulossa, katoava luonnonvara vissiin? Kello oli 16.50 kun toimenpide aloitettiin, Jumi oli onneksi mukana pitämässä kädestä kiinni. Jännättiin siinä että moneltakohan se kaveri syntyy, itse olen syntynyt klo 17.10. Se puudutus oli kyllä ihan häiriintynyt olotila, tunsit että jotain tapahtuu muttet tuntenut kipua. Sitten klo 17.09 kätilö huudahtaa että Bua eli tarkoittaa allgäun murteella poikaa. Hölmistyneenä katsottiin toisiamme, että sittenkin poika. Niin moni oli tyttöä ennustanut, että niin sitä itsekkin oli ajatellut.

Tästä tavasta olen ollut eniten huolissani. Eli siitä kun Saksassa on tapana antaa nimi heti kun lapsi on syntynyt. Tytön nimi meillä oli valmiina jo vuoden vaihteen jälkeen. Pojan nimen kanssa meillä oli ongelmia, koska Jumi olisi halunnut antaa nimeksi Matti tai Jussi tms perussuomalaisen nimen. Minulla oli mielessä Otso, Sisu tms. Minun oli vaikea ajatella että Pirkko-Liisa näyttää heti Pirkko-Liisalta, entä jos ei näytä ja kulkee koko elämänsä väärällä nimellä. Tai että synnytyshöyryissä sanon väärän nimen tai että se kuullaan väärin. Olin suunnitellut että kirjoitan nimet lapulle, jonka voin sitten ojentaa kätilölle. Suomessa sitä on niin tottunut siihen että kerkeät miettiä nimeä pitkään ja hartaasti. Lapsen vanhemmat salaavat nimen kastetilaisuuteen asti kunnes Pappi sen nimen kertoo seurakunnalle.

Niin se kätilö toi pojan siihen meidän luokse ja kysyi mikä on pojan nimi? Kimi Kaleviin päädyttiin pari viikkoa ennen leikkausta. Jotenkin se kolahti molemmille selvästi että tämä on se pojan nimi. Kalevi toiseksi nimeksi oli kuitenkin selvä alusta lähtien. Minun isoisän nimi oli Kalevi ja onhan minun lempinimi Kale. Kätilö ymmärsi kyllä nimen Kimi mutta Kalevi tuntui niin vaikealta että se piti lisätä myöhemmin. Toinen anestesialääkäristä totesi heti että Kimi Räikkönen. Heh. Blogissa kuitenkin puhun Pikku Miehestä eli Pimistä.

Niin Pimi tuotiin heti minun nenän eteen. Tosiaan nenän eteen, niin lähelle etten nähnyt minkä näköinen tyyppi on kyseessä. Kymmenisen minuuttia Pimi tuhisi rintani päällä ja lähti sitten isän ja kätilön matkaan. Tässä vaiheessa minun äidin rakkaus ei vielä puhjennut kukkaan. Olin varmaan jossain „shokissa“ vai onko tämä normaalia?

Vähän vaille kuusi minutkin oli kursittu kasaan ja pääsin heräämöön jossa Pimi ja Jumi odottivat minua. Puudutus alkoi ilmeisesti lakkaamaan ja kipu alkoi olla kova. Aluksi sain vain parasetamolia suoraan suoneen, mutta se ei auttanut yhtään. Parisen tuntia oltiin lähikontaktissa Pimin kanssa, sitten meidät siirrettiin omaan huoneeseen. Ja vihdoin sain vähän jotain vahvempaa kipuihin. Huoneessa olikin italialaisten koko suku paikalla, olihan heille syntynyt tyttövauva edellisenä yönä. Onneksi kätilö osasi hienovaraisesti heille sanoa että nyt huone tyhjäksi. Voitte vaan kuvitella että italialainen perhe/suku osaa pitää kovaa meteliä ja parfyymin katku leijui huoneessa.

Niin se ilta meni siinä Pimi rinnan päällä. Vasta klo 22 aikoihin, Pimi alkoi olla valmis syömään. Ensimmäinen yritys onnistui rintakumin kanssa hyvin ja niin sitä imetettiin. Tässä vaiheessa alkoi äidinrakkaus-tunne alkoi vallata sydämeni. Ensimmäinen yö oli hieman sekava koska en voinut edelleenkään liikuttaa jalkojani. Piti joka kerta kilkattaa kelloa, kun jotain tarvitsin. Pimi oli siis koko yön minun kanssani, tässä sairaalassa vauva pysyy äidin luona koko ajan. Mitä nyt välillä käy vaipan vaihdoissa ja jossain testeissä. Taisin yöllä pyytää vielä lisää kipulääkettä kipuihin, hoitajan kommentti oli että „se kipu vähän niin kuin kuuluu asiaan“ mutta toi kuitenkin vielä jotain kipulääkettä.

Aamulla kävelin hoitajan avustuksella vessaan. Huh, mikä kipu. Silloin ajattelin että ei tämä sektio mikään helppo juttu ollut. Monet sanovatkin että keisarinleikkauksella lapsensa saaneet eivät tiedä synnytyksestä mitään. Tottahan se on, mutta että se olisi jotenkin helppoa? Voin kertoa että helppoa ei ollut. Toinen päivä oli mielestäni aivan kamala päivä. Varsinkin kun sairaanhoitaja jolta pyysin lisää kipulääkettä totesi että „mutta huomisesta alkaen et saa enää mitään kipulääkettä“. Olin ihan järkyttynyt ja ajattelin että miten tämän kivun kestän. Toiseksi piti olla vielä hoitajien armoilla, piti kilkuttaa kelloa vähän väliä kun tarvitsin apua Pimin kanssa. Luonne kun on vielä sellainen että harvemmin sitä mitään apua haluaa pyytää. Iltasella jaksoin kuitenkin kävellä hieman käytävällä. Olin ystäviltäni saanut neuvon että heti vaan liikkeelle.

Kolmas päivä alkoi jo vähän paremmin. Ilokseni huomasin että italialaiset tekevät lähtöä. Oli taas koko suku paikalla ja äänivoluumi sen mukainen. Pari tuntia seurasin mitä siinä oikein tapahtuu, en saanut omia juttuja tehtyä ollenkaan. Oli kuin olisin katsonut Serranon perhettä livenä. Iltapäivällä olin kaksistaan Pimin kanssa ja kyllä oli hiljaista, oli vähän jopa outoa.

Neljäntenä päivänä sain huonekaverikseni puolalaisen naisen ja hänen tyttären. Hänellä oli mukana myös mies ja äiti. Heillä oli eväät mukana (aina) ja he puhuivat keskenään kuiskaten. Aina kun vauva aloitti itkemisen niin kaikki kolme hyssyttelivät „tytytytytytytyty“. Ihan kuin vauva ei saisi itkeä, vai meinasivatko he että se häiritsee minua. Huvitti kun äiti ja mies olivat molemmat koko päivän seurana ja tulivat joka päivä heti klo 8 jälkeen. Huh, nainen oli välillä vähän kivikovilla heidän kanssaan kun he paasasivat ja hyssyttelivät ihan koko ajan. Myös minä olin kivikovilla. No ei, oikeasti olivat tosi mukavia ja heidän kanssa tuli paljon juteltua. Toisin kun italialaisen äidin kanssa joka ei osannut saksaa yhtään.

Pimin "neuvolakortti"

Onneksi avasin suuni ja kyselin kätilöltä että onko totta etten enää saa kipulääkettä? Hän oli ihan ihmeissään että kuka sellaista oli sanonut ja että toki saan jos vaan tarvitsen. Kuulemma sen kivun kanssa eläminen tekee stressiä ja maidon tuotanto voi vähentyä. Eli sen jälkeen kaikkia sairaanhoitajia oli ohjeistettu että tälle pitää antaa särkylääkettä. Mutta outoa että pitää itse pyytää ja melkein anella että saa kipuihinsa apua. Ei Suomessa vaan.

Viidentänä päivänä päätin että seuraavana päivänä lähden kotiin. Ai miten ikävä sitä oli omaa miestä ja omaa kotia. Ja kuinka ihanaa olisi päästä kotiin oman vauvan kanssa. Tehdä omat rutiinit, oma sänky (vaikka sähköinen sänky oli aivan loistava kun ei pystynyt itse nousemaan kunnolla sängystä), oma ruoka (joka sinänsä oli ihan hyvää, mut leipä alkoi tulla jo korvista).

Pimi iloitsee myös kotiinlähdöstä.

Alunperin sanottiin että näistä sairaalapäivistä pitää maksaa 10€/yö, mutta kirjautuessa sisään kerrottiin että ei tarvitse. Sairauskassa maksaa kaiken. Mahtavaa. Ekana yönä Pimiltä testattiin kuulo, toisena yönä otettiin verikokeita, joissa katsotaan onko jotain sairauksia. Kaikki testit olivat vapaaehtoisia eivätkä maksaneet mitään. Kolmantena päivänä Pimillä oli lastenlääkärin vastaanotto eli U2. Lastenlääkäriä kiinnosti taas enempi se että olen suomalainen ja kyseli Suomesta. Hän vastaavasti kertoi kuinka hänen vaimo oli Norjassa kolme viikkoa laskettelemassa. Sairaalareissusta jäi ihan hyvä mieli, vaikka kipulääkkeiden saanti oli hieman kiven alla. Tämä synnytyssairaala olikin nimetty lapsiystävälliseksi, eikä suotta. Sairaala tarjosi myös valokuvaajan ja mahdollisuuden ostaa laadukkaita kuvia. Perjantaina meillä olikin fotoshooting ja kuvat Pimistä olivat niin ihanat että pakkohan ne oli kaikki ostaa.

Väsynyt mutta suloinen valokuvamalli

Meitä voit seurata myös

Facebookissa: Suomalainen im Allgäu 

Instagramissa: asentajahiltunen

Bloglovin' ja Blogit.fi

Odotusaika

Haluan jakaa odotusajan kokemuksiani täältä Etelä-Saksasta.

Raskausviikolla 8 hakeuduin gynekologin vastaanotolle, silloin otettiin virtsanäyte, verikokeet, verenpaine mitattiin ja otettiin ultraäänikuva. Varmaan ihan normaalikäytäntö myös Suomessa ja muualla?

RV 10 olinkin jo työkiellossa eli Beschäftigungsverbot. Eli joka kerta otetaan virtsanäyte ja mitataan verenpaine. Tällä kertaa otettiin myös ultraäänikuva. Minulla oli jo viikosta 5 lähtien pahoinvointia, sellaista vellomista ja ruoka ei oikeen meinannut maistua. Gynekologi totesi vaan että kun minulla on huono vointi niin vauvalla on silloin kaikki hyvin. Eipä siinä vaiheessa naurattanut.

RV 11 oli ensimmäinen Hebamme eli kätilön vastaanotto. Suomessa vastaava on neuvola. Hän kyseli yleistä vointiani ja juteltiin mukavia. Hebamme tuntui erittäin mukavalta. Yllättäen hänkin oli kovin innostunut ja kiinnostunut mitä suomalainen tekee Allgäussa. Mutta hänellä ei ollut mitään kytköksiä Suomeen, niin kuin yleensä kaikilla Saksalaisilla on.

RV 14 ja taas otettiin ultraäänikuva, joka mielestäni onkin paras kuva minkä olen saanut. Niskaturvotusta tai verikokeista otetuista tuloksissa ei ollut mitään hälyyttävää. 

Vko 14

RV 15 Pahoinvointi poistui vihdoin.

RV 19 Otettiin taas verikokeet ja ultraäänikuva. Kävin myös Hebammen vastaanotolla kuunneltiin vauvan sydänäänet ne kuului todella heikosti, mutta kuului.

RV 22 Isä oli mukana rakenneultrassa. Kaikki näytti olevan kunnossa. 4D kuvaa ei voitu ottaa koska minulla oli mutterkuchen eli istukka etupuolella. Silloin oltaisi saatu tietää sukupuoli mutta ei haluttu tietää. Tässä vaiheessa en ollut vielä tuntenut liikkeitä. Gynekologi sanoi että uuden vuoden puolella varmasti tunnetaan. Tässä vaiheessa oli myös verenpaine normaali.

RV 26 Hebammen vastaanotto, hän otti verikokeet ja suositteli sokerirasituksen tekemistä.

RV 27 Gynekologin vastaanotto otettiin myös verikokeita (?) ja ultraääni. Sokerirasitus testi tehtiin, siinä selvisi että arvo oli hieman koholla (139=145) hieman eri skaala kuin Suomessa. Silloin oli muuten vauvakin sitten kääntynyt pää ylöspäin.

RV 30 Hebammen vastaanotto ja kuunneltiin sydänäänet. Vauvaa piti vähän herätellä että saatiin vahvat äänet. Vauva oli pää alaspäin. Olin käynyt uudelleen sokerirasituksessa ja raskausajan diabetesta ei ollut.

RV 32 Gynekologin vastaanotto, otettiin ultraääni ja siellä se vauva kuulemma istuskeli. Vauva painoi tässä vaiheessa n. 1500g.

RV 32+5 Hebamme tuli kotikäynnille kääntääkseen vauvan ympäri hieronnalla. Mutta ei hätää vauva olikin kääntynyt itsekseen.

RV 34 Hebammen vastaanotto, hän oli sitä mieltä että vauvan pää on jo hienosti alhaalla ja valmiina tulemaan. Mutta huomasikin että edellisellä kerralla vauva oli ollut perätilassa ja alkoi epäilemään. Gynekologi varmisti asian ultraäänellä ja vauva oli perätilassa. Tänään otettiin myös näyte B-streptokokkia varten. Vauva painoi arviolta 2500g.

RV 35 Hebamme tuli kotikäynnille. Täällä puhuttiin hieronnasta joka kääntää vauvan. Luulin tosiaan että hän tosiaan hieroo tosta mahan päältä että vauva kääntyisi. Mutta ei, tämä hieronta olikin sellaista omituista hipsimistä ensin jalan sisäsyrjästä ja välillä paineltiin pottuvarvasta. Tätä tehtiin ensin toiselle jalalle 6-8 kertaa ja sama toiselle jalalle. Sitten siirryttiin käsiin eli peukalonsyrjää hipsittiin samallalailla ja välillä paineltiin peukalonpäätä. Tämä toistettiin myös 6-8 kertaa. Sitten siirryttiin pään hierontaan sitä hän hieroi n. 5 minuuttia. Tämän pitäisi auttaa siihen että vauva kääntyy...?? Oh, man!!

RV 36 Hebamme tuli kotikäynnille toistamaan kyseisen rituaalin, koska vauva ei ollut vielä kääntynyt.

RV 37 Hebamme tuli taas kotikäynnille, otti verenpaineet ja kuunneltiin vauvan sydänäänet. Kaikki muu on kunnossa paitsi että vauva on edelleen perätilassa. Hän ei kuitenkaan enää tehnyt sitä hierontarituaalia.

RV 37+2 Kävin gynekologin vastaanotolla. Kuunneltiin vauvan sydänäänet ja otettiin ultraääni. Vauva se siellä edelleen vaan istuu, ei suostu kääntymään. Tässä vaiheessa alkoi tosissaan suunnitelmat keisarinleikkausta varten. Vauva tuskin tulee kääntymään. 

RV 38 Kävin toisella gynekologilla, joka on myös synnytyssairaalan leikkaava lääkäri. Eli hän katsoi vielä ultralla tilanteen ja vauva se siellä vielä istuskeli. Eli varattiin aika keisarinleikkaukseen. Hän ehdotti heti seuraavaa päivää mutta kakistelin enkä ollut ollenkaan valmistautunut. Hän jopa kysyi onko parempi puhua englantia? Sanoin että ei kyllä tässä saksalla selvitään. Yleensä sairaalassa on keisarinleikkauspäivät vain perjantaisin, mutta häntä pelotti lähenevä laskettu aika. Ehdotti päiviksi sitten maanantaita tai tiistaita. Sain valita päivän ja kun tiistailla oli minulle tärkeä päivämäärä niin valitsin sen.

Äitiyskortti

Olen ollut erittäin tyytyväinen odotusajan terveydenhuoltoon. Eli neuvolaa täällä ei ole vaan käydään yksityisellä Gynekologilla tai Frauenarztsilla niin kuin täällä sanotaan. Samaisella vastaanotolla toimi myös Hebamme jonka aluksi valitisin. Mutta kun ilmoittauduin synnytysvalmennukseen niin tämä kätilö halusi ottaa minut asiakkaakseen. Tämä aiheutti vähän sekoilua että mulla olikin kaksi Hebammea. Joskus asioita tehtiin vähän päällekkäin, mutta tulipa tehtyä kunnolla. Normaalisti olisi ollut tarkoitus niin että aluksi käydään kerran kuussa gynekologilla ja kerran kuussa kätilön vastaanotolla. Hauska yllätys oli se että Hebammet tekevät myös kotikäyntejä. Synnytyksen jälkeen tulevat myös käymään, neuvomaan kylvetyksessä ja muissa asioissa. Myös kotisynnytykseen olisi ollut mahdollisuus jos sellaisen haluaisi. Synnytysvalmennus oli ilmainen, mutta sinne osallistuu vain tuleva äiti. Se oli kerran viikossa seitsemän viikon ajan pari tuntia kerrallaan. Parin tunnin parikurssi olisi ollut mahdollista ja se olisi maksanut 70€/pari. 

Sairauskassa maksoi kaiken muun itse piti maksaa vain:

Toxoplasmoosi tarkistettiin kolme kertaa n. 48€

B-Streptokokki n. 33€

Kolme ylimääräistä ultraääntä maksoi n. 61€

Eli yhteensä n.142€ ei paha, verrattuna johonkin muuhun maahan.

Laskin että minulle on tehty ainakin 9 ultraäänitutkimusta, näistä loppuajan ultrista en ole kuvia saanut enkä ainakaan vielä ole joutunut maksamaan.

Odotusajan ruokavalio ei ole niin tiukka kuin Suomessa kts. Eviran  sivuilta elintarvikkeiden käytön rajoitukset. Täällä sanottiin vain että raakamaito ja raaka liha ja kala ovat kiellettyjen listalla. Siinäpä se, netistä kyllä löytyy suosituksia esim kuinka monta kuppia mustaa teetä saat päivässä juoda. Itse en Eviran listaa noudattanut, totesin että maassa maan tavalla. Kätilö totesi vielä synnytysvalmennuksessa että Saksassa ruoka on niin turvallista että huolta ei ole.

Synnytyssairaalan voi valita itse ja sinne pitää etukäteen ilmottautua. "Lähellä" olisi paljonkin vaihtoehtoja. Bregenz (Itävalta), Lindau, Wangen, Kempten tai Immenstadt. Valittiin jälkimmäinen ihan sen tähden kun on oikeasti lähin, vain 25km:n päässä ja nopeasti ajettuna menee se reilu 20 min. Kun käytiin tutustumassa sairaalaan ihastuin siihen kuinka pieni ja kodikas se oli. Sairaalassa syntyy vain 500 lasta vuodessa, eli ei välttämättä edes joka päivä. Ja miehellä oli ihan omat kriteerit Baijerilaisena, Baden-Württembergissa tai Itävallassa nyt ei ainakaan lähetä synnyttämään.

Synnytysvalmennuksessa tuli selväksi se että Hebammet suosittelevat luomusynnytystä. Itse olin jo päättänyt että aion ottaa kaikki mahdolliset avut synnytyksessä, jos se vain on mahdollista. Kuulemma pitää heti sisäänkirjauksessa mainita isoon ääneen että haluaa PDA:N eli epiduraalin.

Ja mitä tulee tähän keisarinleikkaukseen, Saksassa on joka kolmas synnytys leikkaus. Mielestäni se on todella paljon. Vertailuna Suomeen HUS:n sivuilla oli että siellä on joka viides leikkaus. Tosiaan Saksassa harva nainen suostuu synnyttämään perätilasta ja sen tähden kätilöillä ei ole kokemusta. Vaikka synnytysvalmennuksessa mainittiin että se on mahdollista ja eikä yhtään niin paha kuin annetaan ymmärtää. Mutta kuitenkin suositellaan heti leikkausta. Kuulin myös että täällä saa helpommin lääkäriltä luvan leikkaukseen kuin Suomessa. Jos ilmoitat ettet halua synnyttää normaalisti niin se on lääkärille ihan ok, sitä ei sen kummemmin tutkita. Kuulin myös tällaisesta että raskaana oleva on aluksi suunnitellut synnyttävänsä normaalisti, mutta viimeisinä viikkoina tullut siihen aatokseen että olisi jo mukava saada se vauva ulos, ettei huvita enää olla raskaana. Mutta onneksi lääkärit eivät ole näihin leikkauksiin suostunut. Tai toivottavasti eivät ole.

Perätila

Suomessa jos perätilassa menee lapsivedet pitää matkustaa ambulanssilla sairaalaan. Kukaan ei tästä asiasta minulle maininnut, ei gynekologi eikä kumpikaan Kätilöistä. Toiselta kätilöltä kysyin että miten sitten pitää toimia, hän sanoi että hetkeksi selälleen makaamaan ja sitten pikemmiten sairaalaan omalla kyydillä. En tiedä miksi tämä on erilaista kuin Suomessa? En tiedä olisiko ainakin meidän alueella syynä se että pääset varmasti nopeammin sairaalaan omalla kyydillä kuin ambulanssilla?

Vessaselfie päivää ennen H-hetkeä.

Meitä voit seurata myös

Facebookissa: Suomalainen im Allgäu 

Instagramissa: asentajahiltunen

Bloglovin' ja Blogit.fi