Saatoin äitini tänään juna-asemalle, hänellä on vielä pitkä matka edessä. Joskus myöhään illalla on kotona Suomessa. Totta kai tänäänkin (kuten aikaisemminkin) tuli haikea olo, koska meillä oli mukava kaksi viikkoinen. Hän sai olla Pimin kanssa kahdestaan ja Pimi oppi tuntemaan toisen Mumminsa. Nyt on hyvä pitää yhteyksiä whatsappin ja Skypen välityksellä, Pimi tajuaa että Handy-Mummi on oikeasti olemassa eikä vain puhelimessa. Meillä oli Pimin synttärit ja ristiäiset. Kerettiin jopa tekemään jotain ja nauttimaan toistemme seurasta. Tänään oli kuitenkin luottavainen olo, me näemme jo kahden kuukauden päästä. Se kaksi kuukautta suhahtaa ohi kuin raketti ja me olemme matkalla Pimin kanssa Suomeen. Se on sitten taas eriasia lähteä pois Suomesta kun ei tiedä milloin taas näemme.
Toisinaan saattaminen lentokentälle on se vaikein tehtävä. Siinä nikotellessa ja halatessa se paha/hyvä olo vaan purkautuu. Joskus vain tuijotamme toisiamme ja tiedämme että ei sitä toinen mihinkään häviä vaan emme näe niin usein kun tahtoisimme.
Viime marraskuussa kun isä oli täällä ja saatiin vihdoin sauna valmiiksi. En ole edes tajunnut kuinka tärkeä asia siitä on minulle tullut. Se että isäni on sen Jumin kanssa yhdessä rakentanut. Kerroin tästä eilen ventovieraalle ja kertakaikkiaan se vaan koskettaa että minun oma isä on ollut sitä rakentamassa. Kaikki nämä pienet asiat saavat täällä suuret mittakaavat.
Onnekseni meidän luona on käyty kyläilemässä ahkerasti tai voisinko sanoa sopivasti. Liian useat kylävieraat hieman "häiritsevät" omaa elämää ja omaa arkea, mutta sopivassa määrin se on juuri riittävästi. Haluan vielä kiittää niitä kaikkia jotka ovat täällä käyneet. Nämä vierailut merkitsevät minulle erittäin paljon, vaikken ehkä osaa sanoa tai näyttää sitä. Mutta olette kaikki rakkaita ja tärkeitä. Nytkin on syksylle luvassa pari vierailua ja odotan jo innolla. Luvassa on ainakin nähtävyyksien katselua ja vaeltamista sekä vain sitä yhdessä olemista.
Onko sillä eroa onko ystävä/sukulainen kaukaa vai läheltä?
Olen huomannut sellaisen asian kun Jumin sisko perheineen käy kylässä. He asuvat n. 200 km:n päässä, mutta käyvät täällä vain harvakseltaan koulujen lomien aikoihin ehkä kaksi kertaa vuodessa. Vaikka olen mielestäni heihin kiintynyt ja tykkään heistä niin silti en ole ikinä ollut surullinen tai mieli haikeana kun he ovat lähteneet. Me ei tosiaan nähdä useasti, mutta onko se sitten niin että kun sen tiedostaa ettei nähdä kuin pari kertaa vuodessa. Niin jotenkin sen osaa ottaa sillä tavalla että okei, nyt ne tulivat ja nyt he lähtivät. Nyt kun Niinakin asuu vain 120km:n päässä niin kuinka helpottavaa se on että joku niinkin läheinen asuu näin lähellä. Voin ihan koska vaan suhata sinne häntä moikkaamaan jos siltä tuntuu. Mutta jotenkin nyt ei ole ollut tarvetta. Se riittää että tietää että hän on lähellä (okei nyt on ollut hässäkkää enkä ole kerennyt). Suomessa asuessa muutama ystävä muutti asumaan reilun tunnin ajomatkan päähän, eikä se tuntunut pahalta ollenkaan. Vaikkei sitten enää niin useasti nähty. Toki se hieman harmitti mutta sitten niitä hetkiä kun oltiin yhdessä vaalittiin ja oltiin vaan. Ja nyt ollaan erossa 2000 km:n päässä eikä se ystävyyttä ole haitannut, päin vastoin.
Tottuuko näihin jatkuviin "näkemisiin"?
Jokainen ulkosuomalainen kokee näitä samoja tuntemuksia, aina vaan ja uudelleen. Vai tuleeko siitä jossain vaiheessa vakio ja siihen tottuu? Tarkoitan jos on ollut ulkomailla vaikka 30 vuotta, niin onko se silloin helpompaa? Vai onko ne ihan samat tunteet jotka olivat silloin alusssa? Vai muuttuvatko ne? Tottuuko siihen ikinä? Helpottaako? Ja entä sitten kun vanhempia ei enää ole, miltä se silloin tuntuu (tätä en kyllä vielä halua edes miettiä)?
Kait niihin voi hieman tottua ja tunteet hieman taantua? Mutta uskon että joka kerta se kirpaisee yhtä pahasti. Joko niin että joku lähtee täältä tai me lähdetään Suomesta. Ei siihen taida tottua ikinä.
p.s. Nämä ihanat kuvat ovat eiliseltä Bodensee-panoramaristeilyltä. Ilma oli mitä mainioin +18 astetta.
Meitä voit seurata myös
Facebookissa: Suomalainen im Allgäu
Instagramissa: asentajahiltunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti